Olen nyt ollut Englannissa kolme viikkoa ja kuusi päivää.
Pari päivää sitten perheen äiti sanoi, että ei ole vielä nähnyt minussa sitä mitä hän haluaisi. Hän sanoi, että ei ole vielä nähnyt sellaista yhteyttä pojan minun välillä, kuin mitä sen pitäisi jo olla, kolmen viikon jälkeen. Ymmärsin hyvin mitä hän sillä tarkoitti. Perheen äiti on kotoisin Brasiliasta ja haluaisi minun olevan niin kuin hän.
Koko se päivä meni jonkinlaisessa sumussa. Mietin paljon kaikkea. Mitä mä oikeasti haluan? Olenko onnellinen? Mitä yleensäkään haluan tehdä elämässä? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi? Millainen mä olen? Millainen mun pitäisi olla? Mitä mun pitäis tehdä seuraavaksi? vai pitäiskö mun tehdä mitään? Mitä perhe ajattelee musta? Mitä mä ajattelen niistä?
Kaikki tällainen pyöri mun mielessä koko päivän. Iltapäivällä oikeasti pysähdyin hetkeksi, istuin sohvalle ja yritin päättää mitä mun nyt pitäis tehdä. Tulipa siinä samalla päästettyä muutama kyynel. Siinä mä sen sitten tajusin. Mä en pysty olemaan sellainen, kun perhe haluaisi mun olevan ilman, että teeskentelisin olevani jotain mitä en ole. En siis ole oikea henkilö tälle perheelle. Tuntui todella hyvältä kun oli todella tajunnut sen, kun vielä saisi sen sanottua perheen äidillekin.
Ymmärrän kyllä, että he haluavat säilyttää pojassa edes pienen osan Brasilialaista kulttuuria, kun poika on kerta siellä syntynyt. Mä en vain pysty muuttumaan Brasilialaiseksi vaikka kuinka sitä haluaisin. Enkä halua teeskennellä olevani jotain mitä en oikeasti ole. Eli yksin kertaisesti meidän kulttuurit on vain liian erilaisia. Tapa miten mut on kasvatettu ja miten olen aina tottunut olemaan ja elämään on ihan erilainen kuin mihin tämä perhe on tottunut.
Kyse ei ole siitä, ettenkö tykkäisi lapsista tai juuri tästä pikku pojasta, vaan tapa jolla sen näytän ei ole sellainen mihin perhe on tottunut. Itse tykkään perheestä kovasti. He ovat todella mukavia. Poika on todella ihana. Hän on koko ajan niin iloinen ja täynnä elämään. Olisin mielelläni jäänyt tähän perheeseen, jos olisin voinut olla oma itseni.
Samana iltana juttelin perheen äidin kanssa lisää asiasta ja tulimme yhdessä myös siihen tulokseen, että meillä on liikaa kulttuurieroja, minkä takia tämä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Seuraavana päivänä päätimme, että on parempi kaikkien kannalta, jos emme jatka tätä enää. Kun kerta molemmat osapuolet eivät voi olla onnellisia, niin ei kannata jatkaa. Mä siis asun edelleen saman perheen luoma, mutta etsin uutta perhettä itselleni. Perhe on myöskin aloittanut uuden aupairin etsimisen.
Olin todella helpottunut, kun sain puhuttua perheen äidin kanssa asiasta kunnolla. Ei ollut helppoa, kertoa, että mä en pysty olemaan sellainen kuin te haluaisitte mun olevan ja että sen takia siis en ole oikea henkilö teidän perheelle. Olo hepottui huomattavasti, kun olin sannut asian sanottua. Perheen äitikin oli samaa mieltä asiasta. Olemme edelleen hyvissä väleissä ja työskentelen perheessä niin kauan kunnes löydän uuden perheen itselleni.
Kaikkea tapahtuu, mutta elämä jatkuu. Ehkä tämä oli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Pysähdyin todella ajattelemaan asioita, enkä vain tätä juttua vaan ihan kaikkea. Ajattelin tulevaisuutta, yleensä elämääni täällä ja suomessa jne. Ajattelin asioita, joita ei tule kovin usein ajateltua, mutta jotka kuintenkin ovat todella tärkeitä.
Ymmärrän nyt kuinka paljon erilaisia ihmisiä maailmassa onkaan. Maailmassa on niin paljon erilaisia kulttuureja, eikä vain se mihin itse olen tottunut ja missä olen koko elämäni elänyt.
Siinäpä se sitten. Olipas taas syvällisiä juttuja 🙂 Aina joskus on hyvä pysähtyä miettimää asioita.
”Levottomat asiat järjestäytyvät elämässä sitten vasta kun asiat ovat asianmukaisessa järjestyksessä.”
Niina
aina ei voi onnistua ensimmäisellä kertaa, Au Pair, elämä jatkuu, kulttuurierot, maailma on täynnä erilaisia kulttuureja, muutos, uuden perheen etsiminen alkaa